Tällä kertaa vuorossa olisi taas yksittäinen kirja-arvostelu/pohdintapostaus. Tähän postaukseen valitsin ajatuksia sekä pohdintoja herättäneen Kira Poutasen nuortenteoksen. Kirjan nimi on Ihana Meri, ja se kertoo tarinan syömishäiriöön sairastuvasta nuoresta naisenalusta.
Tässä vaiheessa ilmoitan, että kun kyseessä on sensitiivinen aihe, varoitan tässä kohdassa että aihe voi olla triggeröivä. Suosittelen siis etenemään postauksessa omalla vastuulla, jos syömishäiriö on sinulle henkilökohtaisesti herkkä teema.
Ihana meri herätti kiinnostuksensa kauniin kantensa vuoksi, ja kun luin kirjan takakannen kirjoituksen, en nähnyt muuta vaihtoehtoa, kuin tarttua tähän lupaavan kuuloiseen kirjaan koskettavan kuuloisen tarinansa sekä tärkeän, mutta herkän teemansa vuoksi. Mainittakoot tässä alussa vielä sekin, että Poutasen Ihana Meri on saanut vuoden 2001 Finlandia Junior - palkinnon, ja kyseessä oli vielä kirjailijan esikoisteos. Aika mahtava suoritus, eikö.
Kirjan päähenkilönä on ysiluokkalainen Julia, joka on ahkera ja varsin tavallinen 15-vuotias tyttö, Julia käy yläastetta ystäviensä kanssa ja pohtii tulevaisuudensuunnitelmiaan niin kuin kuka tahansa muukin ikätoveri. Julia menestyy koulussa kiitettävästi, ystäviä on ja Julian perhekin vaikuttaa lämpimältä. Pikkuhiljaa jotakin kuitenkin tapahtuu, ja Julian arkeen hiipivät ajatukset terveydestä, laihduttamisesta, liikunnasta sekä ruoan vähentämisestä.
Teemana syömishäiriö on haastava, sensitiivinen ja raju aihe, joka vaatii herkkää otetta kirjoittajaltaan. Kirjaa lukiessani pohdin sitä, että on hiushaituvan kokoinen raja siinä, kallistuuko teos hieman jopa aiheen romantisoinnin puolelle kaikkine lumienkeli- ja jääprinsessaviitauksineen. Mielestäni syömishäiriöstä on kuitenkin hyvin haastavaa kirjoittaa ilman, että joku voisi kokea teeman yllyttävänä ja romantisoivana, sillä anoreksialle on etenkin sosiaalisessa mediassa syntynyt kokonainen sairautta ihannoiva kulttuuri.
Koen itse, että syömishäiriötä koskevia fiktiivisiä teoksia ei kannata lukea, mikäli itse sairastaa syömishäiriötä tai on parhaillaan parantumassa siitä. Etenkin Ihana meri-teoksessa aihe menee kirjaimellisesti ihon alle ja päiväkirjamainen kerronta on paikoitellen hyvinkin painostavaa päähenkilön suistuessa yhä pahemmin ja pahemmin anoreksian pimeään maailmaan. Olen sitä mieltä, että vaikka kirja on lasten- ja nuortenkirja, en suosittelisi kirjaa etenkään ihan hirveän nuorille henkilöille juurikin triggeröivän, rankan ja ihon alle menevän sisältönsä sekä tietynlaisen samaistuttavuuden vuoksi.
Sen sijaan näkisin, että teos voisi olla hyvin opettavainen kokemus lasten, nuorten tai mielenterveyspotilaiden parissa työskenteleville ihmisille sekä syömishäiriöstä kärsivien läheisille. Itse sosiaalityön opiskelijana koin saavani teoksesta paljon irti, ja ainakin omassa päässäni koulumaailmaan ja syömishäiriöön sijoittuva aihe herätti paljon kysymyksiä ja mietteitä. Vaikka minulla ri itselläni henkilökohtaisesti ole kokemusta anoreksiasta, koin, että tarina välitti sairaudesta ja sen tuomasta ajatuksista realistisen kuuloisen kuvan.
Kirja on rehellinen, raju, omasta mielestäni aika realistinen ja tunteellinen kuvaus syömishäiriöön sairastumisesta. Kirjassa kuvaillaan yksityiskohtaisesti ja tarkasti syömishäiriön oirekuvaa ja mielensisäisen maiseman maalautumista yhä synkemmäksi ja synkemmäksi päähenkilön vajotessa yhä syvemmälle loputonta synkkää merta. Kuvailu ja kieli on hyvin lapsenomaisen päiväkirjamaista kerrontaa, ja mielestäni se sai tarinan tuntumaan entistä realistisemmalta ja nuoren tytön maailmaan sukelsi hyvin mukaan. Hahmon sairastuessa yhä vakavammin ja vakavammin, saa kerronta yhä uusia ulottuvuuksia ja lapsenomainen keveys muuttuu yhä synkemmäksi pohdiskeluksi vääristyneestä kehonkuvasta ja ympäröivän yhteiskunnan nurjista puolista.
Syömishäiriöteeman lisäksi kirjassa sivuttiin vahvasti nuoruuteen liittyviä suoriutumispaineita, koulustressiä ja edessä häämöttävää tulevaisuutta. Ysiluokkalaiset hahmot miettivät kiivaasti sitä, riittävätkö rahkeet Norssiin, vai täytyykö tyytyä oman kaupungin pikkulukioon. Vanhempien kysymystulvat siitä, mihin suunnata koulun jälkeen elivät hyvin vahvoina tarinan suorituskeskeisessä ja stressaavassa ilmapiirissä. Koulutyttöjen välillä vallitsee kilpailuasetelma niin koulutöiden kuin ulkonäönkin suhteen. Se kuka on laihoin, on kaunein. Ja sitä laihaa tyttöähän kaikki sitten kadehtivat ja ihailevat muotilehtien kansista ja pukkareiden suihkutiloissa. Tähän vielä kirsikkana kakunpäälle neuroottisen pakkomielteinen liikanmaikka, joka jauhaa kehittyville murrosikäisille naisenaluille painonpudottamisesta, diettaamisesta ja rasvaisista reisistä.
Mielestäni kirja osuu naulan kantaan erityisesti kuvaillessaan ysiluokkalaisten kokemaa menestyspainetta. Siinä missä toiset ottavat koulun, tentit ja jatko-opinnot hieman liiankin vakavasti, pelleilevät toiset vielä ysiluokallakin purkat suussa koulun perimmäisessä nurkassa. Tunnistan itsekin tämän kahtiajaon omilta yläasteajoiltani ja tämä oli mielestäni realistisesti kuvailtu myös tarinassa ja korostaa erityisesti sitä, kuinka eri vaiheessa kehitystä monet nuoret ovat yläaste- ja lukioaikoina toisiinsa verrattuna. Nuorten välinen vaihtelu luo helposti myös epätasapainoisen eron oppilaiden taitotasojen välillä.
Moni kokee stressiä siitä, kun pitäisi yhä nuorempana ja nuorempana tietää se, mihin suunnata isona. Ysiluokan kevät on näytön paikka, ja luku.urakkaan painostavat niin koulun opettajat, koulukaverit kuin vanhemmatkin. Tottakai tsemppaaminen on tärkeää, mutta jatkuva painostus ja menestymisen korostaminen altistaa nuoret stressille, arvottomuuden kokemuksille ja ahdistukselle. Osittain tämä asetelma tuntui hyvin realistiselta, ja kauhulla mietin erityisesti nykyisten lukiolaisten paineita yhä suuremman roolin saaneista yo-kirjoituksista ja siitä, kun pitäisi jo lukion ensimmäisellä tietää jokseenkin se, mihin suunnata lukion jälkeen. Mitä jos ei vielä tiedä omia tulevaisuudenhaaveitaan? Mitä jos haluaisi vielä kasvaa, keskittyä nuoruuteen nuoruutena ja opiskella ihan vain opiskelemisen ilosta. Onko nykyinen opintojärjestelmä vääränlainen, kun pohditaan nuoren kehittyvää identiteettiä ja niin psyykkistä, fyysistä kuin sosiaalistakin kasvua?
Erityisen heikoilla ovat ne, jotka eivät ole löytäneet omaa juttuaan.
Yhteenveto:
Mielestäni on tärkeä, että syömishäiriöistä sekä muista mielenterveyden häiriöistä puhutaan avoimesti. On tärkeää, että esimerkiksi terveystiedon tunnilla käytäisiin eri syömishäiriöitä läpi vähemmän tunnettuja BED:iä ja epätyypillistä syömishäiriötä unohtamatta. Kirjaa lukiessa pohdin myös erityisesti yläasteen liikunnanopetuksen sekä terveystiedon opetuksen merkitystä oman kehonkuvan rakentamisessa. Kirjan liikanmaikka oli hyvin kärjistynyt - mutta silti todella surullinen ääriesimerkki kehoon kohdistuvasta haavoittavasta puheesta, jolla saattoi olla pitkäaikaisiakin vaikutuksia kasvavien ja herkkien nuorten kohdalla.
Olen myös sitä mieltä, että taide on hyvä keino käydä rankkojakin aiheita läpi turvallisella tavalla. Kirjat ja fiktiiviset tarinat lisäävät tutkitusti lukijansa empatiataitoja, ja erilaisia sairauksia käsittelevät fiktiiviset teokset auttavat lukijaa myös ymmärtämään paremmin ympäröivää maailmaa ja muita ihmisiä. Liian nuorille en kirjaa ehkä suosittelisi, mutta teini-ikäisten kanssa kirjasta ja sen tuomista ajatuksista ja mietteistä kannattaa ehdottomasti keskustella luotettavan ihmisen seurassa. Parhaimmillaan syömishäiriötä käsittelevät kirjat auttavat lukijaa havaitsemaan mahdollisesti omia haitallisia tai vahingollisia ajatustapoja sekä lisäävät tärkeää tietoa mielen eri sairauksista.
Kommentit
Lähetä kommentti