Karanteenipäivien netflix-löytö: Stephen Kingin kirjaan perustuva In the tall grass eksyttää katsojansa julman ruohikon siimeksiin

 Niin se sitten iski lopulta minuunkin. Koronavirus. Kun kuume ja flunssa alkoivat pahaenteisesti nostamaan päätään, aloin pelätä pahinta; ja sitähän se olikin. Olin sairastunut koronaan.
Onnekseni pääsin viruksesta eroon aika vähällä vaivalla, yhden päivän kuumetta ja noin viikon kestänyttä flunssaa lukuunottamatta. Korona kohteli minua onneksi varsin helläkätisesti, ja uskonkin, että kolmella rokotteella oli osuus asiaan. Nyt kun viruksesta on aikalailla päästy eroon, on aika uudelle postaukselle, millekäs muulle kuin karanteenipäivien katseluvinkeille. Karanteenissa kun tunnetusti joutuu pysyttelemään neljän seinän sisällä visuksi, saattaa tekeminen erityisesti lieväoireisella loppua helposti kesken. 

Ollessani karanteenissa ja kipeänä, lähdin suurelle Netflix-seikkailulle; eli kolusin sieltä kaikkea jännittävää ja vähemmän jännittävää katseltavaa. Selatessani kirjoihin perustuvat elokuvat-osiota, silmiini osui Stephen Kingin nimi ja leffan nimi "In the tall grass". Kuvauksen perusteella elokuva vaikutti huisin kiinnostavalta. Olen suuri Stephen King-fani, ja rakastan hänen teoksiaan. In the tall grass-teokseen en ole kuitenkaan aikaisemmin perehtynyt sen kummemmin kirjana kuin elokuvanakaan, mutta sen idea vaikutti mielenkiintoiselta. 

Elokuvan alku oli varsin mukaansatempaava; nuori raskaana oleva nainen veljensä kanssa ajelevat kaikessa rauhassa maantietä pitkin. Heidän ollessa pysähtyneenä, kuulevat he vieressä olevan pellon laitamilta hätääntyneen lapsen huudot. Käy heti kättelyssä selville se, että avunhuudot kuulostavat huolestuttavilta, joten tottakai hädässä olevaa pitää mennä auttamaan. Hetkeäkään epäröimättä sisarukset juoksevat pitkän ruohikon siimeksiin, ja kauhistuttava tarina saa luvan alkaa. Tiheä ruohikko peittää kaiken sen siimeksiin eksyvän, ja klaustrofobinen tunnelma alkaa kun hahmot eivät enää tahdo löytää toisiansa ja paniikki hahmojen välillä alkaa pikkuhiljaa voimistua. 
In the tall grass-elokuvan jännitys perustuu eksymisen tunteeseen, klaustrofobiseen ruohikossa juoksenteluun ja luonnon armoille joutumiseen. Vihreä ruohikko tuntui todellakin puistattavalta ja luotaan poistyöntävältä, ja kauhuelokuville hyvin epätyypilliseen tapaan edes kesäinen värimaailma ja päivänvalo eivät pelastaneet jännityksen tunteelta. 
Omasta mielestäni elokuva oli varsin mielenkiintoinen, mutta paikoitellen varsin sekava. Olen sitä mieltä, että elokuva vaatii vielä toisenkin katselukerran, jotta siitä saa kaiken irti. Huomasin, että elokuvassa on monia vertauskuvia, enkä puhu näistä tässä postauksessa sen enempää, ja veikkaan, että vahva vertauskuvallisuus saattoi lisätä tarinan sekavuutta. 
Positiivista elokuvassa oli kuitenkin sen erilaisuus ja omintakeinen teema sekä äänimaailma. Musiikit olivat varsin karmivia ja lisäsivät ahdistavaa tunnelmaa, eikä jännittävyys pohjautunut pelkille halvoille säikyille. Myös erityisesti tarinan alku oli vahva ja mukaansatempaava ja ennen tätä elokuvaa en olisi osannut ajatellakaan, kuinka karmivalta ruohikko voi tuntua. Noh, ehän siinä voikaan kun vain todeta, että Stephen King on tunnetusti sen verta lahjakas lajissaan, että hän saisi varmasti sukkalaatikonkin tuntumaan karmivalta. 

Kaiken kaikkiaan; voisin todeta, että In the tall grass on sellainen ihan perushyvä viikonloppuillan leffa. Netflix ei tunnetusti ole kauhean hyvä kauhuelokuvien suhteen, mutta mielestäni In the tall grass on mielenkiintoinen ja idealtaan erilainen pätkä. Toki miinuksena se, että vahvan alun jälkeen tarina tuntuu paikoitellen vähän sekavalta ainakin omasta mielestäni. 

Elokuva sai minut kiinnostumaan myös kirjaversiosta, ja aion sen varmasti jossakin kohtaa lukea, kunhan vaan saan teoksen käsiini.