Mikä on menestyksen ja suosion hinta? Ajatuksia ja pohdintoja sarjasta American Horror Story 10 – Red Tide

 

Ensiksi täytyy sanoa, että tätä kautta olin odottanut pitkään ja hartaasti. Hihkuin ilosta, kun huomasin Red Tide-kauden ensimmäisen jakson saapuneen vihdoin ja viimein Disney plussaan. Toki siinä vaiheessa täytyikin pistää salamana telkku auki ja hakea keittiöstä pienet snäcksit kaveriksi. ja kuten arvata saattaakin, on American horror story ollut yksi suosikkisarjoista aina ensimmäisistä jaksoista sarjan viimeisiin kausiin asti. Sarjalla on ollut pitkä ja tapahtumarikas tie yhtenä maailman rakastetuimpana kauhusarjana.

American horror story on siis yhdysvaltalainen Ryan Murphyn luoma kauhusarja, jota on tuotettu vuodesta 20 aina vuoteen 2021 saakka. Sarja on luonteeltaan antologiasarja, eli jokaisella kaudella nähdään aina täysin uusi ja erilainen teema ja tarina hahmoineen ja juonikuvioineen. Ei olekaan siis väliä, mistä kaudesta sarjaa alkaa katsomaan, sillä jokainen kausi käynnistää aina tyystin uuden juonen. Mielestäni hauskaa ja kiinnostavaa sarjassa on myös se, että uudesta tarinasta huolimatta se pitää mukanaan samoja näyttelijöitä, jotka näyttelevät aina uusissa rooleissa uuden kauden alkaessa. Usea fani pitää etenkin sarjan ensimmäistä, toista ja kolmatta sekä viidettä tuotantokautta parhaimpina, ja omia vahvoja suosikkikausiani ovatkin erityisesti karmivaan mielisairaalaan sijoittuva Asylum, sirkuksesta kertova Freak Show ja noitakoulun draamoihin sukeltava Coven.

Erityisesti paljon minua sarjassa viehättää yliluonnolliset aspektit, ja jokaisella kaudella on mielestäni jokin jännittävä teema, joka nappaa mukaansa jo heti ensimetreiltä. Oli kyseessä sitten puukkonsa kanssa hiljaa hiippaileva klownimurhaaja, karmiva mielisairaala järkyttävine hoitomenetelmineen tai oikeasti joskus olemassa ollut sarjamurhaaja Delphine LaLaurie, osaa sarja luoda kiinnostavan ja jännittävän tarinan uusien teemojensa ympärille. Pidän myös siitä, että sarjassa osattu luoda kauhun lisäksi mielenkiintoisia ja pidettäviä henkilöhahmoja sekä koukuttavia juonenkäänteitä. Ja vaikka sarja ei ehkä pelottavuudellaan olekaan sieltä niin sanotusti kauhistuttavimmasta päästä, on tärkeää, että kauhun lisäksi pääpaino nojaa juurikin sympaattisissa, kiinnostavissa ja karmivissa hahmoissa sekä heidän välillään tapahtuvissa käänteissä.

Noh, pienen alkuselostuksen jälkeen voisinkin keskittyä nimenomaan 10 kauden odotettuun Red Tide-osaan. Erityisesti internetissä tulevaa kautta on odotettu suurella innolla, ja innokkaimmat odottajat ovatkin jo miettineet kuumeisesti sitä, mikä tulevan kauden teema mahtaisi olla. Kun ensimmäiset trailerit sitten julkaistiin, tuntui innostuksen ja odotuksen nälkä vain kasvavan. Erityisesti erillään olevasta irrallisesta American horror stories kaudesta johtuneen pienoisen pettymyksen vuoksi uutta kymppikautta tuli odotettua alati nälkäisemmin. Jo pelkän trailerin perusteella kausi vaikutti hyvältä, jännittävältä ja mielenkiintoiselta ja odotukset itse jaksoja kohtaan olivat varsin kovat. 

Kymmenes kausi on siitä erilainen, että se on jaettu kahteen eri osaan. Käsittelen tässä postauksessa nyt nimenomaan kauden ensimmäistä Red Tide tarinaa, ja palaan mahdollisesti myöhemmin toiseen Death Valley kauteen, kunhan olen saanut sen ensiksi katsastettua.

Jaan pohdintani kahteen eri osaan. Ensimmäisessä osassa pohdin tarinaa ja kautta yleisellä tasolla, enkä kirjoita varsinaisesta juonesta niin paljoa. Toiseen osaan laitan varoitukseksi ”SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA” tekstin, jotta tiedätte missä vaiheessa kannattaa kääntyä takavasemmalle ja palata vasta sitten, kun on kauden ensiksi katsastanut.

Red Tide käynnistyy sillä, kun nuori perhe päättää muuttaa syrjäiseen rannikolla sijaitsevaan kaupunkiin. Isä on valkoisen paperin kammosta kärsivä kirjailija, ja tarvitsee uudenlaista inspiraatiota täysin uudenlaisissa maisemissa. Uusi talo on kaunis ja näyttävä, joskin perheen tyttären mukaan hieman aavemainen.
Tässä vaiheessa minulla tuli erittäin paljon ensimmäisen kauden Murder house-viboja, ja toivoinkin, että sarja olisi jonkinlainen takaisin heitto aivan sarjan alkuaikoihin. Sarja on mielestäni visuaalisesti erittäin kaunis, ja synkän, aution ja kolean tunnelman pystyy aistimaan television ruudulta aina kotisohvalle saakka. Erityisesti rannikkomaisemat ovat jollakin synkällä tavalla hyvin kauniit, ja autio ranta kuvastaa hyvin myös itse tarinan tunnelmaa ja fiilistä. Myös kirjailijateema tuntui mielenkiintoiselta ulottuvuudelta, ja toikin etäisesti mieleen hieman Stephen Kingin tarinat.
Tarinan perhe kuvataan aluksi kauniina, nuorekkaana ja taiteellisena perheenä. Perheen isää näyttelee erittäin komea ja lahjakas Finn Wittrock, joka on nähty myös sarjan aiemmilla kausilla varsin ikonisissa rooleissa. Äidin osuuden vetää toinen AHS-veteraani Lily Rabe, joka tuntuu sopivan täydellisesti herkän oloisen perheenäidin rooliin pitkine vaaleine hiuksineen ja lempeine kasvoineen. Erityismaininta täytyy ehdottomasti antaa myös perheen tytärtä näyttelevälle . Aivan järisyttävä suoritus lapsinäyttelijältä! Toivon paljon hienoja rooleja tälle lahjakkaalle neidille tulevaisuudessakin.
Muissa sivurooleissa nähdään myös muita tuttuja American horror story-konkareita, kuten muun muassa Evan Peters, Frances Conroy ja lähes tunnistamattomaksi maskeerattu Sarah Paulson.
Itse olisin kaivannut näyttelijäkaartiin vielä aiemmilta kausilta tuttua Kathy Batesia, sillä pidän hänestä kovasti näyttelijänä, ja mielestäni hän on ollut suuri syy sille, miksi olen rakastanut kyseistä sarjaa niin paljon.

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA:

Seuraavana pohdin juonta ja sen merkityksiä hiukan syvällisemmin. Palaa tänne vasta sitten, kun olet katsastanut sarjan läpi, ellet sitten halua lukea juonipaljastuksia etukäteen.

Sarjassa käsitellään paljon menestykseen, menestyspaineisiin ja suosionhaluun liittyviä ajatuksia. Perhe kuvataan sarjassa varsinaisena taiteilijaperheenä; on sarjojen käsikirjoituksia kuumeisesti loihtiva perheenisä jonka niskaan hönkii jatkuvalla syötöllä kustannusyhtiön yli-innokas ja vaativa pomo. Tämän lisäksi on 9-vuotias tytär, joka on nuoresta iästään huolimatta lähestulkoon huippulahjakas virtuoosi viulun soitossa. Poikkeuksen tekee perheen äiti, joka ei tahdo oikein ymmärtää isän ja tyttären lähestulkoon maanista lahjakkuuden palvontaa ja pakonomaisen jatkuvan harjoittelun merkitystä. Tämä luo jo lähes alkumetreiltä perheeseen tietynlaisen jännitteen, ja myöhemmin sarjassa jännite erityisesti tyttären ja äidin välillä kasvaa. Perheen äiti tahtookin jäädä koko ajan hiukan taustalle, ja sarjan edetessä tytär puhuu äidistään varsin julmasti siksi koska äidillä ei ole mitään taiteellista erikoislahjakkuutta.
Mielestäni tietynlainen lapsen julmuudesta ja ilkeydestä huokuva kauhu on aivan erityisen karmivaa, ja tuo tässäkin tarinassa varsin synkän pilven henkilöhahmojen, miljöön ja tarinan ylle. Kauhu ja voimakkaat tunteet nousevat esiin etenkin äidin ja tyttären välisissä keskusteluissa ja arkisissa tilanteissa.

Isä Harry tekeekin pian olonsa kotoisaksi uuteen kaupunkipahaseen ja tapaa vihdoin lähikuppilassa uusia merkittäviä henkilöitä, joiden kanssa jakaa menestyspaineita sekä taiteilijan loputonta luomisen tuskaa. Hahmokatraan kasvaessa ja tarinan edetessä kuvioihin astuvat vähitellen mustat pillerit – joita mainostetaa suoranaisina ihmelääkkeinä ja ratkaisuna jokaisen taiteilijan kammoon – toisin sanoen valkoisen paperin kammoon. Mustat pillerit eivät kuitenkaan tarjoa autuasta luovuuden ja mahtavuuden sammumatonta onnea ilman sivuvaikutuksia – pilleristä nauttiva kokee ennennäkemättömiä ja karmivia haittavaikutuksia, jotka lopulta nostavat kysymyksiä elämästä ja kuolemasta.
Hyvin mielenkiintoinen ilmiö mustissa pillereissä on se, että ne toimivat suoranaisina ikuisen onnen ja luovuuden lähteinä huippulahjakkaille ihmisille – mutta miten käykään niiden tuiki tavallisten pulliaisten, jotka pillerin sattuvat kitaansa nappaamaan? Heistä tulee niin sanottuja Kalpeita (englanniksi Pale people), eli eräänlaisia verenhimoisia ajattelukyvyttöminä ” aivokuolleina” vampyyrimaisia hirviöitä, jotka näyttävät karmivan kalpeilta kaljuine päine ja hurjine silmineen.
Mustien pillereiden tarina toikin mieleeni hyvin paljon vertauskuvia ja pohdintoja erityisesti ihmisen arvoon ja menestyspaineisiin liittyen.

 
Koin, että sarjan Kalpeat kuvastivat äärimmäisen eriarvoisessa yhteiskunnassa elävien tuskaa siitä, että he eivät kerta kaikkiaan kelpaa omana itsenään, vaan heidän arvon määrittää vasta jokin sellainen ulkoinen tekijä, joihin heillä itsellään ei ole välttämättä mahdollisuutta. Pillerit kuvastavat ehkä saavuttamattomien mahdollisuuksien ja hyväksynnän hakemista tyystin vääriltä ja myrkyllisiltä tahoilta, jota pillerit eivät kuitenkaan tarjoa. Hyväksynnän ja täyttymättömien toiveiden sijaan pillerit syöksevät yksilön täysin yhteiskunnan pohjalle jossa yksilö kokee itsensä kummajaiseksi.

Sen sijaan ne huippulahjakkaat, jotka saivat pillereistä lisää elinvoimaa, alkoivat pala palalta jatkuvaa suorittamista itsekkyyden varjolla, ja edessä häämöttävästä menestyksestä kumpuavan riippuvuuden johdosta he olivat valmiita jopa luopumaan omista rakkaistaan suosion ja kuuluisuuden vuoksi. Pilleri teki lahjakkaat ihmiset täysin tunnekylmiksi ja piittaamattomiksi oman egonsa kiillottajiksi, jotka toisia satuttamalla saivat lisää egoa, elinvoimaa ja etuja itselleen muista piittaamatta. Sarjassa mustia pillereitä napsivat taiteilijat tunsivat olevansa jonkinlaista muiden yläpuolella olevaa kermaa, jotka kokivat oikeuden viedä heidän omasta mielestään hyödyttömien ja merkityksettömien ihmisten henkiä. Omalle luovuudelleen liki narsismia hipova antautuminen sokeutti yksilön empatiakyvyn muita ihmisiä kohtaan, ja loppumattoman luovuuden päämääränä olikin loppupeleissä pelkkä oma napa ja oma onni ja samalla muiden ihmisten väheksyminen. Sarjassa havainnollistettiinkin aika selkeästi juuri se pointti, että pilleri teki lahjakkuuden ja maagisten mestarillisten taitojen lisäksi ottajastaan alati verenhimoisemman ja piittaamattomamman. Mikä onkaan loppumattoman mammonan ja mestarillisuuden hinta? Voiko ikuista menestystä ja onnea asettaa vaakakuppiin ihmiselämän arvon ja elämän vaalimisen merkityksen kanssa.

Sarja herätti ajatuksia myös alati kasvavista ja kasvavista suorituspaineista yhä yksilökeskeisemmässä yhteiskunnassa. Sarjan lahjakkaat mustien pillerien käyttäjät näkivät itsensä eräänlaisina jumalina ja kokivat oikeudekseen päättää sen, kenen elämä on merkityksekästä, ja kenen ei. Mistä se kertookaan, kun jo 9-vuotias tyttö joutuu päivittäin suremaan sitä, että lähes täydellinen tarkoittaa samaa kuin totaalinen surkeus, eikä hän ole mitään ennen kuin saa viuluteoksen soitettua täydellisen virheettömästi. Mustat pillerit kuvastivat mielestäni myös kokemusta siitä, että edes se lahjakkain ja taiteellisin ei ollut pillereiden varjossa tyytyväinen itseensä inhimillisenä ihmisenä. Jos aina vaan vaaditaan parempaa ja täydellisempää, voiko kukaan enää loppupeleissä kokea olevansa täysin onnellinen oman itsensä kanssa? Monissa maissa täydellisyyden tavoittelu ja erittäin tiukka kuri on jo arkea, ja erityisesti musiikkiharrastus sekä monet urheilulajit, kuten vaikkapa voimistelulajit ja baletti aloitetaan todella nuorella iällä.
Pahimmillaan jatkuvassa kilpailuasetelmassa eläminen murtaa herkkää psyykettä ja voi vanhemmalla iällä tehdä ihmisestä mustien pillereiden tavoin kyynisen, piittaamattoman ja katkeran.
Sarjassa tytär Alma suhtautui mielestäni jopa isäänsä kylmäverisemmin pillereiden aiheuttamiin raakoihin sivuvaikutuksiin ja ihmishengen merkityksettömyyteen sammumattoman luovuuden ja nerouden edessä. Ehkä tämä kuvastaakin sitä, miten suuri vaikutus ympäröivällä todellisuudella ja ympäristöllä todellakin on herkän ja kasvavan lapsen mieleen.