Lyyraviikunoita ja Sosiaalityön dystopiaa: arvostelussa ja esittelyssä Elina Airion Metsässä juoksee nainen

 Pieni suuri kirjahylly on ollut nyt kesätauolla lähinnä hektisen arjen, työkiireiden ja aikaisten aamujen vuoksi. Nyt on taas aika palata paremmin bloginkin pariin, ja tällä kertaa vuorossa olisi suomalaisen teoksen esittely/arvostelu.

Töiden ja muiden hullunhauskojen aktiviteettien ohessa on tullut haalittua runsaasti kesälukemista, niin kirjakaupoista kuin BookBeatistakin, ja tällä kertaa valokeilaan astuu suomalaisen Elina Airion kynäilemä Metsässä juoksee nainen. 

Metsässä juoksee nainen on suomalaisen Elina Airion vuonna 2022 kirjoittama sosiaalialan dystopia suoritus- ja kustannuskeskeisestä sekä vahvasti yksityistetystä sosiaalityöstä apua tarvitsevien perheiden parissa. Työaikaa ja asiakastapaamisia seurataan tiukan tarkasti, yhteiset kokoukset ovat puisevan kalskeita, äklöpirteitä pinkkejä firman logokyniä jaetaan työntekijöille ja asiakkaita sitten tavataan tämän kaiken keskellä - kaikesta nipistäen ja suorituspaine edellä. 

Kirjailija Elina Airio itse on sosiaalialan ammattilainen, ja uskoisin, että kirjailija on ammentanut inspiraatiota ja kirjan mielenmaisemaa paljolti varmasti myös omien työkokemustensa pohjalta. Oli mielestäni kiinnostavaa nähdä sosiaalityö ja sosiaaliala vaihtoehtoisia tulevaisuudenkuvia maalailevan kauhu- ja trillerielementtejäkin sisältävän draamateoksen keskiössä, ja kun kuulin ensimmäisen kerran kirjasta, oli minun pakko tutustua siihen.

Keskiössä ovat kaksi naishahmoa; tuottavuuden ja tehokkuuden mantraan tympääntynyt perhevalmentaja ja perheenäiti Mimi, jotka kohtaavat toisensa sosiaalialan dystooppisen koneiston keskellä. Päähenkilö ja minäkertojan saappaisiin astunut liidaajahahmo on perhevalmentaja, jonka perhepalveluiden koordinaattori on järjestänyt apua tarvitsevan lapsiperheen luokse, mutta jonka tarjoama apu on lohduttoman rajallista, laskelmoitua ja tehotonta.

Tarinassa huokuu kummankin naisen turhautuneisuus, sillä 5 portainen vanhemmuusvalmennus ja tehokkuutta syöksevä järjestelmä eivät Mimin hätähuutoon pysty vastaamaan. Päähenkilö kokee, ettei hän tai nykyiset järjestelyt pysty mitenkään auttamaan vakavasta synnytyksenjälkeisestä masennuksesta kärsivää Mimiä, jonka lapsista on tehty lastensuojeluilmoitus päiväkodilla. Tarinan edetessä naisten suhde syvenee ja kirjan sivuilta kohoileva lyyraviikuna kietoutuu lukijaan yhä tiukemmin ja tiukemmin lähes ahdistavalla tavalla. 

Kirja ei ole todellakaan mitään kevyttä kesäluettavaa. Tarinan teemat ovat synkkiä, puhuttavia ja ne herättävät lukijan pohtimaan viime aikoina valitettavan paljon tapetille nostettuja sosiaali- ja terveysalan haasteita ja ongelmia niin resurssivajeen, kuin alan palkkauksen ja yleisen arvostuksenkin suhteen. 

 Kirjassa käsitellään masennusta ja ahdistusta sekä lapsiperheen hätää ja yksityistetyn lastensuojelun pulmia, ja tämän vuoksi varoitankin herkimpiä lukijoita, joille aiheet voivat olla henkilökohtaisia.  Kirja maalailee myös pohdintaa herättäviä vaihtoehtotulevaisuuden kauhukuvia siitä, minkälaiseksi resurssipulan kynsissä oleva sosiaalityö voidaan äärimmilleen venyttää ja mitä alati kasvava yksityistämisen idea voi pahimmillaan yhteiskunnalle antaa. Kaikista heikoimmilla kantimilla ovat tietysti ne, joilla on haasteita mielenterveyden tai huono-osaisuuden ja köyhyyden kanssa, ja tätä myös kirjan fiktiivinen todellisuus lukijalle väläyttää.

Vihasin kaikkea sitä tuottavuuspuhetta. Nieleskelin, kun päiviin piti saada ahdettua enemmän valmennustapaamisia; upotin pääni pöytään, kun naisteni kodeissa vietettyä aikaa leikattiin; painoin kämmenillä silmät syvälle kuoppiinsa, kun vaadittiin suorittamaan kaikki sähköiseen järjestelmään kirjoitettava valmennustapaamisten aikana.

Katse näyttöön nyt, miksi etsisit naisen silmiä.

Vihasin sitä, miten he viikoittain heijastivat vuorotellen kaikkien työntekijöiden valmennuslistat seinälle ja huokailivat.

Pitäisi olla enemmän asiakasvolyymia, esihenkilöstö sanoi tänään viiksistään.

Ei vaihtuvuutta, ei vaikuttavuutta, he lupsuttelivat suistaan.

Sinulla on liian vähän valmennettavia ja varaat heille liikaa aikaa, he röhkivät kiukkuisina, ja minä nielaisin pulloveden mukana taas yhden vaaleanvihreän pillerin. 

Henkilöhahmojen tunnetiloja ja tarinan kulkua kuvaillaan kasvillisuuden avulla, ja juuri kieli ja kuvailu on tarinassa erittäin kaunista ja synkän satumaista. Metsä on voimakkaasti läsnä koko kertomuksen ajan, eikä kasvit lopeta kasvuaan viileän byrokraattisen koneiston puhkumisesta huolimatta. Kirjailija on erittäin lahjakas kirjoittaja, hän käyttää kieltä lumoavan luovalla ja persoonallisella tavalla. Hän osaa luoda värisyttävän tunnetilan koko tarinan ajaksi, ja multaa nielevien huonekasvien olemassaolo tuntui vuoron perään niin uhkaavalta, kuin myös kiehtovalta. 

Ensimmäiseksi näen lyyraviikunan.

Vasta sitten vihreä syö minutkin.

Ne ovat kaikkialla. Ne ovat se eteiseen uinut, raikas ja painava luonnontuoksu.

Itse sosiaalityön opiskelijana koin, että kirja puhutteli minua paljon ja kirja herätti vahvasti mielenkiinnon jo takakannen kuvauksesta lähtien. Sosiaaliala on teemana kiinnostava ja mielestäni sosiaalityötä on hyödynnetty tarinoissa ja fiktiivisissä kertomuksissa sellaisenaan harmillisen vähän. On mielestäni hienoa, että sosiaalialan ammattilainen on luonut maailmaamme puhuttavan ja koskettavan sekä kielellisesti taiturimaisen teoksen, joka pureutuu ajankohtaisiin ongelmiimme kauniilla, persoonallisella ja synkän satumaisella tavalla.