Kun paha kumpuaakin tavallisuudesta yliluonnollisten hirviöiden sijaan - pohdintaa ja mietteitä Stephen Kingin 5 klassisesta kauhuteoksesta

 Stephen King on, ja on ollut aina yksi omia henkilökohtaisia suosikkikirjailijoita. Minua on aina pienestä saakka kiehtonut kaikenlaiset kauhutarinat ja kummitusjutut sekä yliluonnolliset teemat fiktiivisissä kertomuksissa. Stephen Kingiä ei suotta kutsuta kauhun kuninkaaksi - onhan tämä herra kirjoittanut yhteensä yli 50 rakastettua teosta elämänsä varrella, joista on luotu lukuisia elokuva- ja sarjasovituksia.
Vaikka King tunnetaankin yleisesti nimenomaan kauhun mestarina ja trillerinerona, ei tule unohtaa miehen kykyä luoda aitoja, realistisia, sympaattisia ja mieleen painuvia henkilöhahmoja sekä heidän koskettavia ja ikimuistettavia elämäntarinoita ja kohtaloita. 

Tässä postauksessa aijonkin tarkastella Kingin viittä suosittua teosta hiukan erilaisemmasta näkökulmasta - nimittäin tavallisuuden kautta. Tottakai Kingin tarinat vilisevät toinen toistaan karmivampia olentoja ja hirviöitä - aina vampyyreistä zombieihin ja telekineettisiin supervoimiin, on Kingin teoksissa kuitenkin monia pahuuden ytimiä, jotka kumpuavat nimenomaan tavallisuudesta ja jokapäiväisestä elämästä. Monesti loppupeleissä Kinginkin teoksissa se suurin kauhu ja ravisteleva pelko nivoutuu jollakin tavalla siihen tavallisuuteen ja inhimillisyyteen hirviöiden sijaan. 

Seuraavana vuorossa saattaa olla jonkin verran JUONIPALJASTUKSIA. Joten jos et ole perehtynyt teoksiin tai et halua kuulla mahdollisia spoilereita, suosittelen skippaamaan niiden teoksien pohdinnat mitä et ole nähnyt :)

1. Uinu uinu lemmikkini ( Pet Sematary, 1983)

Uinu uinu lemmikkini on varmasti yksi Kingin tunnetuimmista teoksista. Teos on epäilemättä myös yksi pelottavimmista koskaan julkaistuista Kingin kirjoista. King on taitanut itsekin joskus haastatteluissaan todeta, että Uinu uinu lemmikkini on ollut hänelle henkilökohtaisesti pelottavin ja karmivin kirja, minkä hän on koskaan eläessään luonut.
Uinu uinu lemmikissä korostuu vallitsevana teemana ihmiselämän rajallisuus, kuoleman pelko ja pelko rakkaansa menettämisestä sekä menetyksestä johtuva voimakas epätoivo.

 Kuoleman pelko on yksi ihmisluonnon alkukantaisimmista peloista, ja se voi aiheuttaa niin kieltämisen, tuskan, kuin myös agression ja vihankin tunteita. 
Varsinaisten kauhuelementtien lisäksi kirja pitääkin sisällään melkoisen rankkoja teemoja. Tarinan alkupuoliskolla perheen rakastettu kissa Church jää yllättäen auton alle. Perheen isä Louis joutuu varsin pahaan pinteeseen, sillä kuolema on Chruchia rakastaneelle perheen pikkiutytölle vielä hieman vieras ja hankalasti käsiteltävä asia. Myös perheen vaimo suhtautuu kuolemaan jopa agressiivisen kieltävällä tavalla, ja tottakai siitä soppa syntyy, kun vanhemmat kokevat kuoleman niin tabuksi aiheeksi, että siitä ei voida luonnollisesti edes keskustella ilman, että keskustelu kärjistyy riidaksi. 

Myöhemmin kirjassa tapahtuu varmasti jokaisen vanhemman pahin pelko ja syvin painajainen - pieni Gage poika jää samaisella valtatiellä rekan alle. Tästä alkaakin koko perheen suruprosessi, joka vie perhettä alati syvemmälle ja syvemmälle kohti pimeyttä ja siellä lymyävää pahaa.
Syvin ja alkukantaisin kauhu muodostuukin tarinassa juurikin siitä raastavasta epätoivosta sekä surusta ja rakkaansa poismenon kieltämisestä. Kun perheen isä viimeiseen saakka uskoo poikansa heräävän kuolleista eloon sellaisena kuin on ja kieltää kuoleman, tuntui siinä olevan jotakin äärimmäisen karmivalla tavalla koskettavaa. 

Myös lyhyen matkan päässä jylisevä rekkoja täynnä vilisevä maantie on samalla niin arkinen ja huomaamaton, mutta kuitenkin hyvin vaarallinen ja petollinen - ja tämä tuokin ilmi myös siihen, että kauneimmassakin idyllissä mitä tahansa pahaa voi sattua myös aivan huomaamatta. Läheinen valtatie toikin omalta osaltaan tietynlaisen uhan jo heti tarinan alkuasetelmaan. Maantie oli eräänlainen vääränlainen - mutta petollisen huomaamaton särö viattoman arkisessa kuplassa, johon päähenkilö perheineen sukelsi. Kuitenkin huomaamattoman oloinen uhka nousee keskiöön kamalimmalla mahdollisella tavalla.
 Myös niinkin absurdilta asialta tuntuva mahdollisuus, kuin esimerkiksi kuoleman jälkeinen eloon herättäminen voi tuoda lohtua - joskin lyhytaikaista ja toivotonta lohtua suruprosessiin.

2. Carrie (1974)

Toinen teos, jonka ehdottomasti halusin kuuluvan tähän postaukseen, on Kingin ensimmäisenäkin teoksena tunnettu Carrie. Veikkaan, että kovin monelle tuo surullisen kuuluisa koulutyttö ei sen kummempia esittelyjä kaipaa. Kyseessä kuitenkin on kertomus raastavasta hengellisestä lähisuhdeväkivallasta sekä koulussa tapahtuvasta julmasta koulukiusaamisesta. Ympärillä vallitsevan pahuuden ja kurjuuden kasvaessa tytön telekineettiset voimatkin saavat hieman tulta alleen, ja loppu ei sitten ole kenellekään osapuolelle mukavaa seurattavaa.

Kirjan hahmot olivat aitoja, kammottavan realistisia ja tunteita herättäviä. Erityisen inhottavan hahmon King oli luonut Chrisistä, joka kirjassa toimi Carrien yhtenä pääkiusaajista. Kaikki tuo inhottavuus ja karmivuus kumpuaakin siitä, että myös Chris on pohjimmiltaan täysin tavallinen teinityttö. Hän ei ole yliluonnollisia voimia omaava noita, kammottavan näköinen zombie tai vampyyri, vaan tuikitavallinen ihmisolento, joita mahtuu joukkoomme sadoittain. Silti kyseinen hahmo pystyy herättämään niin syviä inhon ja ärsyyntymisen tunteita, että lukijana todellakin vähät välitti siitä, miten hänelle käy.

King oli tuonut tarinaan hyvin mukaan myös hengellisen väkivallan ulottuvuuden. Vaikka pääteemana olikin kiusaaminen ja sen seuraukset, oli mielestäni hienoa, että tarinassa nousi esille myös monesti hieman pimentoon ja vähemmälle huomiolle jäävä hengellinen väkivalta, joka on myös yksi lähisuhdeväkivallan karu ulottuvuus.  Tarina toi hyvin esille sen, kuinka turvattomissa olosuhteissa kasvaminen voi murtaa lopulta psyykkeen ja saada hyvänkin ihmisen tekemään lopulta pahoja asioita muille. Kun ihminen joutuu sinnittelemään liian kauan, ei hän enää jaksa ja raja tulee vastaan kaikilla. Myös Carrien tarinassa tämä murtuminen oli monien eri sattumusten aikaansaannos aina kodin turvattomista oloista koulussa tapahtuneeseen kiusaamiseen ja sen kammottavaan kärjistymiseen. 

Tässä vaiheessa mieleen nouseekin kysymys: Jos joku olisi ottanut kopin Carrien tilanteesta ja ottanut vakavasti hänet ja tutkinut perin pohjin mm. hänen kotiolonsa, olisiko tarina voinut saada toisenlaisen lopun? Mielestäni Carrie on surullinen esimerkki siitä, kuinka yksin ja vaille apua moni voi jäädä vaikeiden asioiden kanssa, ja kuinka vaikeaa on hakea apua ympärillä olevilta ihmisiltä ja kuinka monta kertaa ympärillä olevilla ihmisillä olisi ollutkaan keino ja mahdollisuus auttaa tyttöä.

Omasta mielestäni Carrie on Piinan jälkeen ehdottomasti omasta mielestäni parhain ja karmivin kirja,  jonka olen Kingiltä lukenut. Kirja on juurikin koulukiusaamisteemansa vuoksi aivan äärettömän ajankohtainen teos vielä tänäkin päivänä, ja sen takia koenkin henkilökohtaisesti kirjan yhdeksi pelottavimmaksi ja tunteitaherättävimmäksi teokseksi Kingiltä. Kiusaaminen on ilmiö, joka ei tunnu vanhenevan tai lievittyvän. Päin vastoin, viime vuosien uutisten mukaan kiusaaminen on jopa raaistunut ja muuttunut aiempaa julmemmaksi ja väkivaltaisemmaksi. Kirjan teema on vaan niin kertakaikkisen synkkä ja toivoton, että se toimisi eräänlaisena silmien avaajana kiusaamisen suhteen. Olisi hyvä, että jokainen opettaja ja opettajaksi ryhtyvä lukisi kirjan edes kerran elämässään läpi, sillä fantasian ja kauhun lisäksi King tarttuu teoksessa hienosti itse kiusaamiseen, kiusaamisen seurauksiin ja sen monikerroksisiin ulottuvuuksiin.  . 

3. Laitos (the Institute, 2018)

Seuraavana olisikin vuoro nostaa valokeilaan hieman tuoreempi Kingin teos, eli vuonna 2018 julkaistu psykologisen trillerin puolelle kääntyvä Laitos. Lyhyesti ilmaistuna Laitos kertoo telekineettisiä supervoimia omaavista lapsista, jotka joutuvat mystiseen ja karmivaan Laitokseen, jota ylläpitävät toinen toistaan julmemmat ihmiset omien etujensa saavuttamiseksi.
Tässäkin kirjassa on yliluonnollisia voimia ja telekinesiaa, mutta suurimman kauhun ja järkytyksen luovat tarinan ihmiset -laitoksen työntekijät, jotka käyttävät toinen toistaan kammottavampaa väkivaltaa laitokseen suljettuja lapsia kohtaan.

Kirjan takakannessa King itsekin toteaa, että tarinan pahuus ei kumpua yliluonnollisuudesta tai supervoimista, vaan meistä tavallisista ihmisistä - jotka ovat ympärillämme jatkuvasti. Kirjan teemoja ovat mielestäni suunnaton itsekkyys ja piittaamattomuus, oman edun tavoittelu ja uteliaisuuden sekä ahneuden nimissä tehdyt hirmuteot, joita varmasti jokainen pystyy myös historian saralta ja ympäröivästä todellisuudestamme luetteloimaan.
Vaikka kirja ei varsinaisesti kauhua ollutkaan, oli lasten tuntema pelko jotakin niin väärää ja hirveää, ja kirjaa lukiessa niitä pahiksia todellakin tunsi vihaavansa. 

4. Julma leikki (elokuvasovitus 2017)

Seuraavaksi käsittelyyn nousee vaihteeksi elokuvaversio Kingin suositusta teoksesta "Julma leikki". Tarinassa pariskunta matkaa syrjäiselle mökilleen tarkoituksena hieman maustaa parisuhdetta ja sen lomassa kokeilla uusia S&M henkisiä leikkejä makuuhuoneen puolella. Pariskunnan seksileikki menee kuitenkin karmeimmalla mahdollisella tavalla pieleen, sillä aviomies kuolee ja vaimo jää käsiraudoistaan riippumaan sänkyyn. 
Jo alkuasetelma kuulostaa klaustrofoobikon pahimmalta painajaiselta. Kun tähän lisätään nälän, janon ja väsymyksen mukanaan tuomat hallusinaatiot, muodostuu sellainen kauhunpaketti, joka ei ihan heti lähde pois kummittelemasta mielen perukoilta. 

Kuten esimerkiksi Piinassa, myös tässä teoksessa tarina pysyy lähestulkoon kirjaimellisesti neljän seinän sisässä. Elokuvaversio onkin toteuttanut asetelman nerokkaasti. Päähenkilön kylmäävät hallusinaatiot kuljettavat tarinaa eteenpäin jyräävän veturin lailla ja kieroilevat sivuhahmot sekä päähenkilön traagiset lapsuudenkokemukset nostavat tunnelman todella hyytäväksi. 
Tässäkin tarinassa klaustrofobisen kauhun lisäksi pelko ja ahdistus kumpuavat lapsuudessa tapahtuneista kamalista tapahtumista sekä kierosta ja katalasta aviomiehestä. 

Tarina käsitteleekin hyvin synkkiä asioita, kuten perheen sisäistä insestiä ja seksuaalista hyväksikäyttöä sekä parisuhteessa tapahtuvaa henkistä väkivaltaa ja mielestäni teos nostaa hyvin esiin sen, kuinka turvattomat lapsuuden olosuhteet ja ristiriitaiset ja jopa väkivaltaiset perhesuhteet voivat murtaa ja hajottaa ihmisen psyykeen pitkäksi aikaa. Hallusinaatiot paljastavat päähenkilön läheisten pimeät puolet ja tarinan edetessä heitä inhoaa vain enemmän. Samalla katsoja tuntee yhä suurempaa sympatiaa loukkuun jäänyttä Jessietä kohtaan.

Tarinan kantavana ja hyytävänä teemana toimivat myös todellisuuden ja harhojen sekoittuminen. Edes katsoja ei pysy täysin kartalla siinä, tapahtuuko jotkin asiat todella vai ovatko ne pelkkää kuvitelmaa. Tarina esittelee muun muassa karmivan Kuunvalomiehen, joka ilmestyy Jessien luokse muutaman kerran. Elokuvasovitus on onnistunut tekemään hahmosta hyvin kammottavan ja pelottavan, eikä päähenkilö enää erota sitä, onko huoneeseen ilmestyvät hahmot totta vai hänen päänsisäistä kuvitelmaansa. 

5. Piina (Misery)

Piina on ehdottomasti suosikkiteokseni Kingiltä kirjaimellisesti piinaavan tunnelmansa ja älyvapaan mutta silti omalla tavallaan nerokkaan pahiksen vuoksi ja yksinkertaisuudessaan karmivan ideansa vuoksi. Ironisesti Piinan tavoin myös itse olen tällä hetkellä liikuntakyvytön vammautuneen jalkani vuoksi, ja tästäkin syystä teokseen tarttuminen tuntuu ironisen ajankohtaiselta. Kun liikuntakyky on mennyt, on täysin muiden armoilla, ja näin käy myös kirjan päähenkilön kohdalla; menestynyt kirjailija löytää itsensä kolaripaikalta onnettomuuden jäljiltä raajarikkoisena ja pahasti vammautuneena. Eipä aikaakaan kun sangen ystävällisen oloinen naishahmo vie hänet kotiin, jossa karu totuus kuitenkin alkaa pala palalta paljastua lukijalle sekä päähenkilölle naisen paljastuessa kirjailijan intohimoiseksi faniksi. Fanitus saa aivan äärimmäisen uudet mittasuhteet - tarinan kärjistyessä fanitus rakentaa jännittävääkin jännittävämmän elämän ja kuoleman välisen taistelun päähenkilön ja pääpahiksen välille .

Teoksen kantavina teemoina on halu elää ja selviytyä karuimmissakin olosuhteissa. Koin, että tarinan sydämenä näyttäytyi myös valon ja luovuuden löytäminen pimeimmästä ja epätoivoisimmasta kuilusta. Eloonjäämisen vaisto on vahvana voimana koko tarinan ajan ja juuri tämä primitiivinen kuoleman ja loukkuunjäämisen pelko tuo mitä kuumottavinta jännitystä aina ensimmäisistä sivuista lähtien. Piinassa on paljon samaa, kuin myös Julmassa leikissä juurikin klaustrofobiseen yhteen tilaan sijoittuvan miljöönsä vuoksi ja loukkuunjäämisestä syntyvän pelon takia. Pääpahis on taas kerran täysin tavallinen ihminen, eikä yliluonnollisista hirviöistä ole tietoakaan. Juuri inhimillisyys tekeekin tarinasta kuitenkin karmivan - mielen pimeä puoli, psyykkinen ajojahti päähenkilön ja pahiksen välillä sekä pakkomielteinen ihastuminen karmivine seurauksineen.

Kirjaa lukiessa tulee pohtineeksi kirjainmereen tiputettuja metaforia ja erityisesti fanitusteemaaa, johon varmasti kirjailija on itsekin tullut törmänneeksi uransa aikana. Mitä tapahtuukaan, kun rajat viattoman fanituksen ja pakkomielteisen seuraamisen välillä hämärtyy?

Tosielämässä on osoitettavissa tilanteita, josa fanitus on mennyt äärimmäisen pakkomielteiseksi toiminnaksi. Ehkä surullisin esimerkki tästä on Christina Grimmien kuolema, jonka epätoivoinen ja sairaalloisen pakkomielteinen fani oli aiheuttanut. Toki Grimmien tapaus on harvinainen ja kärjistynyt äärimmäisyys, mutta erinäistä pakonomaista stalkkausta ja epämukavaa varjostamista on joutunut moni muukin supertähti kokemaan.  Erityisesti internetin aikakaudella stalkkaaminen on tullut monilta osin paljon vaivattomammaksi, ja tämä on saattanut nostaa esiin myös fanituksen varjopuolia.